Minun tarinani

Minä puolustan suomalaista syöpätutkimusta

 

Isänsä syöpädiagnoosin nähtyään Jarmo tiesi, että tästä ei ole paluuta. Kysymys oli enää siitä, millaista loppuaika olisi, kuinka kivun voisi pitää loitolla ja olisiko vuosia jäljellä enemmän kuin yksi. Loppumetreillä Jarmo varmisti pienin elein, että isä tuntisi olonsa turvalliseksi. Sitten isä lähti ja pojalle jäi tehtävä.

Syöpäsäätiön tutkimusjohtaja Jarmo Wahlfors oli sukunsa ensimmäinen ylioppilas. Jo se herätti sukulaisissa ihmetystä, mutta vielä erikoisempi oli nuoren Jarmon päätös aloittaa yliopisto-opinnot.

Isä oli ylpeä poikansa menestyksestä, vaikkei siitä juuri mitään ymmärtänytkään. Mummi hieman sponsoroi tyttärenpoikaansa, vaikka ymmärsi vielä vähemmän opintojen päälle. Missään vaiheessa Jarmo ei ollut katkera tai kateellinen muille, joilla oli enemmän tai helpompaa.

”Isä möi huonekaluja ja hänellä oli höpöttäminen hallussa”, Jarmo kuvailee supliikkia myyntimiestä. Hänellä oli aina hyvät välit isäänsä, vaikka saattoi kulua pitkiäkin aikoja, ettei kumpikaan pitänyt yhteyttä. Sitten taas jompikumpi soitti ja naurettiin, että tässä mentiin taas Wahlforsin tyylillä puoli vuotta ilman yhteydenpitoa.

”Vasta kun isä sairastui syöpään, aloin huolehtimaan hänestä ja tuli käytyä useammin kylässä. Kun isä joutui saattohoito-osastolle, kävin siellä niin paljon kuin pystyin. Tajusin, että oli viimeinen hetki tavata häntä.”

Isän toiseksi viimeisenä elinpäivänä Jarmo oli vielä isän luona. Sitten tuli soitto, että isän elämä oli päättynyt.

Pystymetsästä tutkijaksi

Isällä ja äidillä ei ollut mitään tekemistä poikansa uravalintojen kanssa, vaikka he suhtautuivatkin suopeasti koulutukseen. Jarmon esikuvat tulivat kirjallisuudesta, eivät omasta suvusta.

Lukion jälkeen nuorella lahtelaisylioppilaalla oli kaikenlaisia haaveita. Lopulta kaksi asiaa kilpailivat vahvasti keskenään: luonnontieteet ja kirjallisuus. ”Menin lukemaan kemiaa Helsingin yliopistoon, koska sinne pääsi sisään ilman pääsykokeita. Aika fiilispohjalta ja intuitiolla mentiin.”

Kemia ei kuitenkaan puhutellut, joten Jarmo hakeutui lukemaan biokemiaa. Palaset alkoivat pikkuhiljaa loksahdella rymisten paikoilleen: ”Osa harjoitustöistä tehtiin tutkimusryhmissä ja se kolahti. Vasta silloin tajusin, että tätä haluan tehdä ammatikseni.”

Huomen-lehmä inspiroi, mutta syöpätutkimus vei voiton

Opiskelunsa loppuvaiheessa Jarmo ja muutama kollega muuttivat professorinsa perässä pystyttämään bioteknologian koulutusohjelmaa Kuopion yliopistoon.

”Olin tutkimusryhmässä, joka kehitteli Suomen ensimmäisen ja ainoan siirtogeenisen naudan, jonka nimi oli Huomen. Sen perimässä oli yksi ihmisen geeni ja jos geenin toiminta olisi käynnistetty, lehmä olisi lypsänyt ihmiselle tärkeää valkuaisainetta maitoonsa”, Jarmo muistelee.

Monesta eri syystä geeniä ei käynnistetty eikä Huomen siten koskaan päätynyt bioreaktoriksi. Huomen ja biokemian mahdollisuudet inspiroivat Jarmoa kovasti, mutta syöpätutkimus oli silti tie, jota mies päätti kulkea. Jarmoa mietitytti tiettyjen geenien toiminnan säätely, erityisesti se miten ne käyttäytyvät silloin kun solusta tulee syöpäsolu. Mikä sen aiheuttaa? Onko näillä geeneillä jotain roolia syövän etenemisessä ja jos on, mitkä ovat ne muutokset, että geenit alkavat toimia eri tavalla kuin normaaleissa soluissa? Näiden kysymysten parissa tutkija vietti intensiivisesti seuraavat vuotensa.

Laboratorioaliupseeri ilmavoimien palveluksessa

Eräänä helmikuisena päivänä Jarmo väitteli tohtoriksi ja maaliskuussa hän asteli asepalvelukseen Kainuun prikaatiin, kenttätykistön tulenjohtolinjalle. Sieltä alikersantti Wahlforsin tie jatkui puolustusvoimien tutkimuskeskukseen Lakialaan. Se oli mielenkiintoista aikaa, josta muistoksi jäi sotilaspassi, joka kertoo Jarmon olleen laboratorioaliupseeri.

Tuli vuoro hakea oppia maailmalta ja Jarmo sai postdoc -tutkijan tehtävän Washington DC:n liepeiltä. Siellä hän tutki neljä vuotta intohimoisesti geeniterapiaa ja pätevöityi tekemään virusvälitteistä geeninsiirtoa syöpätutkimuksen hyväksi.

Suomeen palattuaan Jarmo perusti tutkimusryhmän, jossa tehtiin niin kutsuttuja viruskuljettimia, joiden avulla pyrittiin tuhoamaan syöpäsoluja.  Ryhmä toimi tienraivaajana, joka yritti tehdä syöpäsolujen tappamisesta helpompaa ja turvallisempaa.

”Olen ylpeä niistä ajoista. Se oli hienoa, sillä olimme etulinjassa.”

Nyt viruskuljettimet ovat normaaleja työkaluja biolääketieteellisessä tutkimuksessa.

Tätä nykyä Jarmo työskentelee unelmiensa työssä tutkimusjohtajana Syöpäsäätiössä. Ennen työn vastaanottamista hän puursi vuosia tutkimusrahoituksen kehittämisen parissa ja siksi hänellä on nyt loistavat edellytykset panostaa siihen, että lahjoitetut eurot käytetään mahdollisimman vaikuttavasti suomalaisen syöpätutkimuksen edistämiseen.

Syöpätutkimus on vielä kesken

Jarmon isä seurasi ylpeydellä poikansa menestystä maailmassa, joka oli hänelle itselleen ventovieras. Kun isä sai diagnoosin keuhkosyövästä, hän pyysi pojaltaan näkemystä tilanteestaan. Sitä päivää Jarmo ei unohda.

”Näin papereista heti, että tämä on kuolemantuomio.”

”Ymmärsin kokemuksellani syövästä ja sen ominaisuuksista, että tuon ikäiselle ihmiselle ei vaan löydetä enää parantavaa hoitoa.”

Jarmo koki armottoman omakohtaisesti miltä tuntuu kohdata syöpä, jota nykylääketiede ei pysty vielä hoitamaan. ”Kokemus oli vahva muistutus siitä, että syöpätutkimus on vielä matkalla. Lääketiede pystyy antaman lisää elinaikaa, mutta on paljon ihmisiä, joita ei pystytä vielä pelastamaan.”

Kiitollisuus levollisesta saattohoidosta

Isän kunto heikkeni ja tuli aika siirtyä saattohoitoon. Jarmo vieraili siellä mahdollisimman usein, sillä omalla läsnäolollaan hän pyrki tuomaan isälle turvallisuudentunnetta.

Isän ja pojan kohtaamisissa ei ollut suurta tunteiden paloa.  Siinä he olivat, kaksi aikuista miestä, jotka rupattelivat niitä näitä sairasvuoteen äärellä. Jarmolle se oli luonnollinen ja lempeä tapa sanoa jäähyväiset tärkeälle ihmiselle.

”Vaikka me emme ratkaisseet elämän tarkoitusta tai muita syvimpiä arvoituksia, minulle jäi hyvä olo. Sain olla läsnä”, Jarmo ajattelee. ”Olisi voinut käydä niinkin, että emme olisi nähneet pitkään aikaan ja olisin saanut tiedon, että isä on kuollut. Nyt pääsin kuitenkin hyvästelemään.”

Menetyksen jälkeen Jarmo panostaa unelmiensa työhön. Isän elämä päättyi, mutta syöpätutkimuksen puolustaminen jatkuu.

Teksti: Anu Koikkalainen
Kuva: Tuukka Kiviranta

Anna lahjaksi elämä

Osallistu Syöpäsäätiön joulukeräykseen ja tee lahjoitus suomalaiselle syöpätutkimukselle.