Marko Yrttimaa: ”Kovia juttuja, joista selvitään”

Vähän yli seitsemän vuotta sitten, lokakuussa 2014 olin aamulla treenaamassa, ja saman päivän iltapäivällä istuin urologin pajalla kuulemassa, että minulla on eturauhassyöpä. 2015 tammikuussa minut leikattiin ja siitä alkoi puolen vuoden välein tehtävät kontrollikäynnit.

Olin voittanut lyhyen, kolmen kuukauden taisteluni syöpää vastaan, näin ainakin uskoin. Kohtalon ivaa vai mitä, mutta kun olin viimeisessä check outissa, jotta saisin puhtaat paperit syövästä, niin sain seuraavana päivänä viestin syöpäsairaalasta, että seuraavalla viikolla minut haluttiin lisätutkimuksiin kohonneen PSA-arvoni takia. Ja siitä muutama kuukausi, niin olin taas Syöpäsairaalassa 38 kerran sädehoitokortin kanssa hoidoissa. NÄIN SE HOMMA ETENEE.

Muistan sen kuin eilisen, kun kävelin sairaalasta autolle nippu prosareita kädessä, pihalla kuin lintulauta: mitä tässä tulee tapahtumaan ja mitä se lääkärisetä äsken mulle oikein kertoi? Liikaa informaatiota yhdellä kertaa kaverille, joka ei vielä ollut valmistunut urologian ylilääkäriksi – ja joka ei muutamaa kuukautta aikaisemminen edes tiennyt, mitä urologi tekee duunikseen ja mistä fudisjengistä tulee lyhennys PSA.

Kovia juttuja tällaiselle kansanmiehelle ja tottakai ihan kenelle vaan. Marraskuussa 2014 sain ensimmäisen kosketuksen vertaistukeen infotilaisuudessa, kun minut ja 30 muuta kaveria pyydettiin tapaamiselle, jossa kerrottaisiin eturauhassyövästä ja sen hoidosta. Päätin mennä sinne rakkaan vaimoni pakotuksesta, joka vielä lausui kannustavat sanat ulko-ovella, kun olin sinne lähtemässä: ”RAKAS OLISITKO YSTÄVÄLLINEN JA PITÄISIT TURPASI KERRANKIN KIINNI JA KUUNTELET MITÄ SIELLÄ PUHUTAAN”.

Tunnelma oli kuin bingossa, 30 äijää katsoo lasittuinen silmin luennoitsijaa ja kukaan ei puhu sanaakaan. Mietin siinä tauolla kampaviineri kädessä, että eihän tää herranjumala näin voi mennä, kaikkia miehiä askarruttaa samat asiat mutta kukaan ei uskalla niistä kysyä, saati puhua! Niinpä otin kopin itseltäni ja huomasin 10 minuuttia myöhemmin vetäväni keskustelua ja heitin kaikki kyssärit mitkä mieltäni askarrutti tuolloin.

Vahva kutsumus auttamiseen

Tammikuussa 2015 kun minut leikattiin ja pääsin osastolle, 6 tuntia myöhemmin leikkauksen jälkeen, kuuden muun kohtalotoverin kanssa silmäni avautuivat lopullisesti, se fiilis oli tai varmaan on samanlainen kuin tulisi uskoon.

Siellä heiteltiin yläfemmoja ja juteltiin asioista niiden oikeilla nimillä eikä millään lääkäreiden munkkilatinalla. Jokainen potilas kertoi oman tarinansa, hoitoprosessin ja miten jatkossa mennään, silloin koin valmistuvani ”urologian ylilääkäriksi” ja minulle tuli vielä vahvempi tunne, että haluan auttaa muita samalla polulla olevia ja sinne joutuvia veljiä/siskoja. Vieläkin ollaan yhteyksissä äijien kanssa, jotka oli samalla osastolla mun kanssa, hienoja miehiä.

Aamulla leikkaava lääkäri tuli kierrokselle ja sanoi että potilas Yrttimaa voi lähteä iltapäivällä kotiin, kun olet noin hyvässä kondiksessa ja tulla ensi viikolla poistamaan katetrin. Pyysin, josko saisin please jäädä vielä yhdeksi yöksi yökylään, vaikka siskonpetiin… Hän katsoi minua ja kysyi: oikeasti, etkö halua lähteä kotiin? En halunnut. Se fiilis siellä osastolla oli muuttanut minun elämäni päätepysäkkiä pysyvästi. Sanoin hänelle, että haluan alkaa tekemään vertaistukihommia ja aloitan sen nyt heti ja voitko kirjoittaa sen jonnekin ja antaa kaikille sitä tarvitseville minun yhteystietoni.

Viikko siitä istuin sairaalassa pissapussi sylissä muiden kavereiden kanssa ja odotin vuoroani sen poistoon. Viereeni istui mua snadisti nuorempi, päätä pidempi kaappi tuima katse silmissä, smyygas mua pari kertaa ja sano että mä tunnen sut, sä oot sydämeltäs hyvä kundi. Menin vähän hämilleni ja kysyin: sorry nyt ei kellot lyö ja olen pahoillani, että en tunnista sinua, missä ollaan tavattu? Kaveri sanoi, että sä olit ainoo kundi kuka uskalsi kysyy, että koska voi taas duunaa eturauhasleikkauksen jälkeen, ja hän tarkoitti juuri tätä marraskuussa järjestettyä infotilaisuutta. YES – mä olin niin sanotusti jelpannut 30 äijää tietämättäni, yksinkertaisella kysymyksellä, mitä kukaan ei ollut uskaltanut kysyä, siitä se lähti.

Kolme kuukautta myöhemmin puolituttu kaveri soitti ja kysyi, voidaanko nähdä. Hänellä oli todettu samana päivänä eturauhassyöpä – ja tällä hetkellä toimin 20 veljen vertaistukijana ja olen suorittamassa OLKA-HUS sairaalavapaaehtoiskurssia, jonka jälkeen pääsen sairaalaan osastoille juttelemaan apua tarvitsevien kanssa, joukossa myös onneksi muutama gimma.

Mä olen sinut ollut mun syöpäni kanssa ja oon aina käsitelyt sairauttani todella avoimesti ja kertonut niin jäähallilla kuin cross fit -salin saunassa, jos joku on kysynyt. En ole koskaan hävennyt näistä jutuista puhua, mistä yleensä jutellaan äijien saunailloissa muutaman limoncellon jälkeen.

Huumoria ja huolenpitoa

Mulla on aina ollut snadisti huumori messissä, kun jutellaan ja siitä jengi on digannut todella paljon. Totta kai se vaatii silmää, kenelle voi heittää jerryä ja kenelle ei. Alussa keskustelua yleensä itketään ja lopussa nauretaan. Siistiä huomata, kuinka paljon tää on mua myös henkisesti kasvattanut.

Hienoa on ollut nähdä, kun ollaan esim. jätkien kanssa treenattu ja lähdössä himaan, niin joku on jäänyt vähän väkisin siihen venaamaan, että lähtis jo noi muut jätkät, että saisin juteltua Yten kanssa, sit se kysyy, vähän niin kuin nolona, että kaverin puolesta kyselen, että tuliks sulla pissa sillee normaalisti, kun sun syöpä todettiin ja oliks sulla ongelmia stondiksen kanssa. Aina olen sanonut että: hei, mä en ole lääkäri VIELÄ, mut ei toi ihan normaalilta kuulosta, varaat huomenna ajan urologille ja menet vastaanotolle. Yleensä kaverit sanoo juuuu, hoidetaan – ja mitään ei tapahdu. Mä oon yleensä soittanut seuraavana päivänä perään, että varasitko jo ajan ja ilmoittanut, että jos et varaa huomiseen mennessä, minä teen sen ja näin olen myös muutaman kerran tehnyt ja kundit on sitten kiitelleet jälkikäteen huolenpidosta.

Olen usein pohtinut miksi kundien alapään vaivat on TABU, ja että miksi ei äijät kehtaa mennä urologin vastaanotolle vasta kun on pakko. Aatellaan, että syönpä tummaa leipää ja meen aikasin nukkuu ja käyn vähän sporttaa, josko ne ongelmat siitä lähtis. Kaikki kundit haluaa olla kuin suo, kuokka ja Jussi, suomalainen mies ei valita ja ei ole koskaan kipeä.

Fakta on se, että kaikilla miehillä +45 suihku heikkenee virtsarakon ikääntyessä, lisäksi tulee eturauhasen liikakasvua ja rakon ja eturauhasen lisäksi lantiopohja on kolmas asia tässä Bermudan kolmiossa.

Paljon puhutaan tasa-arvosta, mutta parhaan palveluksen veljet teette itsellenne, jos hankitte viimeistään keski-iässä luottourologin sparraajaksi kaikissa miehisyyteen liittyvissä asioissa, samalla tavalla kuin naisilla on gynekologi.

Mä päätin silloin 2015 että mä haluun olla näiden asioiden puolestapuhuja ja jelppaaja. Nyt tätä saarnaajan hommaa seitsemän vuotta tehneenä, voin sanoa, että päivääkään en vaihtaisi pois – ja hei, mä olen saanut varmaan YLI 100 kaveria menemään urologille. Niin siistii. Mä olen ylpeä itsestäni.

Mä olen aina elänyt kavereista ja heidän auttamisestaan henkisesti, mä luulen, että se on tullut mulle äidinmaidossa – mut no snadisti siinä on faijaakin tietysti tarvittu.

Vaimoni usein sanoi ja sanoo edelleen: huolehdi välillä itsestäsi ja ei sinun tarvitse jokaisen kaverin huolia kantaa harteillasi, mutta minkäs sitä luonteelleen mahtaa. Tänäänkin varasin päivällä, kun ajelin syöpäsairaalaan Olka-HUS vertaistukikoulutukseen, mun hyvälle frendille urologin ajan, mulle tuli niin hyvä fiilis, unohtu omat murheet taas hetkeksi.

BROVEMBER! Pidetään veljet toisistamme huolta ja kaveria ei jätetä.

Marko Yrttimaa
Syöpäjärjestöjen valtuuskunnan jäsen

Pääkuva: Eeva Anundi

Syöpäsäätiö on Suomen suurin yksityinen syöpätutkimuksen tukija. Lahjoituksilla tuetaan myös syöpään sairastuneita sekä heidän läheisiään. Syöpäsäätiö muodostaa yhdessä Suomen Syöpäyhdistyksen ja Syöpärekisterin kanssa Syöpäjärjestöt.

Cancerstiftelsen är den största privata finansiären av cancerforskning i Finland. Donationerna stöder också cancerpatienter och deras anhöriga, så att ingen i Finland längre ska behöva dö i cancer. Tillsammans med Finlands Cancerföreningar och Finlands Cancerregister bildar Cancerstiftelsen Cancerorganisationerna.