Minun tarinani

Erik Eerola: Ei kai näin nuorelle?

Erik Eerola kuuli 17-vuotiaana sairastavansa kivessyöpää, eikä uskonut sen olevan mahdollista.

”Sinä päivänä täytin 17 vuotta. Menin veljeni kanssa lääkärin vastaanotolle kuulemaan diagnoosin – minulla oli kivessyöpä. Olin ollut todella terve koko elämäni enkä voinut aluksi millään uskoa, että minulle oli yhtäkkiä tullut syöpä. Veljeni kanssa sanoimme, että eihän tämä voi olla mahdollista, kun emme edes asu ydinvoimalan naapurissa!

Lääkäri totesi, että leikataan kives pois ja sitten tämä on hoidettu. Syöpä oli kuitenkin levinnyt vatsan imusolmukkeisiin ja aortan ympärille. Kiveksen poiston lisäksi jouduin kemoterapiaan ja toiseen leikkaukseen.

Olin mennyt ihan liian myöhään lääkäriin. Kun huomasin kiveksessä patin, kerroin siitä vasta muutaman kuukauden päästä tyttöystävälleni. Siitä muutaman viikon päästä kerroin parhaalle kaverilleni ja sitten vanhemmilleni. Senkin jälkeen kului muutama viikko ennen kuin menin lääkäriin. En voinut kuvitellakaan, että 17-vuotiaana voi saada kivessyövän!

Kemoterapia oli minulle vaikea kokemus. Se hajotti minut täysin, repi ihan säpäleiksi. Menetin identiteettini. Kun katsoin peiliin, en tunnistanut itseäni. Tuntui siltä, että olin tyhjä keho tai kasa nahkaa.

Minusta ei ole yhtään valokuvia siltä ajalta. Välttelin kameraa ja peilejä, koska en halunnut nähdä itseäni siinä kunnossa.

Aamuisin heräsin viideltä niin kovaan nälkään, että vatsaan sattui. Samalla ruoan näkeminen ällötti. Otin leipää ja laitoin päälle Nutellaa niin paljon, kuin pystyin – sitten survoin nopeasti leivän suuhuni ja menin takaisin nukkumaan.

Äitini otti sairauden aika raskaasti, mutta yritti pysytellä vahvana ja oli tukenani. Sain voimia myös sen hetkiseltä tyttöystävältäni. Vaikeinta oli, kun muut eivät pystyneet ymmärtämään, mitä koin ja tunsin. En sitä itsekään ymmärtänyt enkä osannut selittää. Tyttöystäväni jätti minut heti, kun toivuin. Hän ei ollut onneksi pystynyt jättämään minua silloin, kun olin heikoimmillani.

Monena yönä itkin itseni uneen. Toisaalta en uskonut kuolevani ennen kuin viimeisen leikkauksen aikaan. Lääkäri sanoi silloin, että kuolemani mahdollisuus on 0,05 prosenttia. Jostain kumman syystä ajattelin silloin, että tämä oli tässä. Nyt se on mielestäni aika hauskaa, mutta kemoterapian aikana en pystynyt ajattelemaan normaalisti. Mielialat heittelehtivät.

Peruskoulu oli juuri päättynyt ja olin aloittamassa datanomikoulutusta. Koulukaverit luulivat, että käytän huumeita, koska olin niin sairaan näköinen. Minulta oli lähtenyt hiuksia ja käteni olivat täynnä neulanjälkiä. Voin pahoin ja jouduin välillä lähtemään koulusta kesken päivän kotiin.

Nyt on kulunut useampi vuosi siitä, kun sain diagnoosin. Minun on edelleen tosi vaikeaa puhua kokemuksestani vakavasti, alan heti itkeä. Sen sijaan teen stand up -komiikkaa ja kerron syövästäni vitsejä, jotka menevät ihan yli. Olen puoliksi brasilialainen ja brasilialaiset ovat vitsikästä kansaa. Vitsien kertominen on minulle terapiaa.

Minulla on iso leikkausarpi vatsassa ja muitakin arpia hoidoista. Ne ovat minulle urheuden mitaleja. En häpeä niitä yhtään. Olen selviytynyt kokemuksesta, joka oli elämäni traumaattisinta aikaa.”

Erik, 21 vuotta