Sofia ja Reetta: Jäähyväiset seitsemässä viikossa

Sofian ja Reetan isä oli niin sanottu vanhan kansan mies – teki paljon käsillänsä, koko ajan puuhasteli jotain. Siskosten isä teki myös pitkän työuran suntiona. Työnsä puolesta hän oli tavannut lähes kaikki kotipaikkakunnan ihmiset heidän jossain elämänvaiheessa – konfirmaatiotilaisuuksissa, hautajaisissa ja kaikessa siltä väliltä.

”Tiesimme, että isä oli pidetty mies ja että hän tunsi paljon ihmisiä, mutta oikeasti meille valkeni hänen tuttavapiirinsä laajuus vasta isän 60-vuotisjuhlissa. Juhliin oli avoin kutsu, kaikki tutut olivat tervetulleita. Ja sinnehän lopulta tuli aivan älytön määrä ihmisiä”, siskokset muistelevat.

”Se oli meille pienoinen yllätys, koska se puoli isästä ei ollut meille niin tuttu. Meille hän oli mies, joka kotiin tullessaan heittää lakin hyllylle, nosti saappaat sisälle ja siirtyi ulos puuhastelemaan itsekseen.”

Lääkäriä välttelevä omapäinen mies

Sofian ja Reetan isä ei juuri sairastellut elämänsä aikana. Hän edusti sitä miestyyppiä, joka ei vaivojaan turhaan valitellut tai lääkärin vastaanotolla vieraillut. Kummallisia oireita alkoi kuitenkin hiljalleen ilmaantua, mutta isä ei innostunut ajatuksesta lähteä tutkituttaman itseään. ”Isän lääkärin välttely on voinut olla osaltaan myös sitä, että isä ei ole halunnut kohdata niitä tuloksia, mitä siellä saattaisi kuulla”, Reetta pohtii.

Sofia työskenteli ulkomailla silloin, kuin isä alkoi oirehtia enemmän. Hän pääsi viettämään ensimmäistä lomaansa Suomeen ja vierailun varjolla perheen äiti oli saanut sovittua isälle terveyskeskukseen käynnin. Perhe vieraili aamulla terveyskeskuksessa ja iltapäivällä he saivat jo tiedon: isän maksasta on löytynyt syöpää. Pian myös todettiin, että hänellä on haimasyöpä.

Luopuminen seitsemässä viikossa

Heti diagnoosista perhe tiesi, mitä tuleman pitää. Siskokset muistelevat: ”sen verran mekin tiesimme haimasyövästä, että peli oli heti suoraan pelattu. Isälle olisi tarjottu hoidoksi ja elämän pitkittämiseksi sytostaatteja, mutta isä oli kieltäytynyt kommentoimalla, että: ”antakaa hoitoja niille, joilla on vielä toivoa.”

Asiat etenivät lopulta nopeasti – Sofian ja Reetan isä menehtyi vain seitsemän viikon jälkeen diagnoosista, jouluviikon maanantaina.

”Isä kuoli maanantaina 18. joulukuuta 2017. Muistan, että äiti oli ollut koko yön setäni ja isosiskoni kanssa sairaalassa, ja aamulla tulleen kotiin nukkumaan. Menimme Reetan kanssa isän huoneeseen terveyskeskukseen valvomaan hänen viimeisiä tuntejaan, tietämättä niiden olevan viimeiset. Kun isä menehtyi, olin sillä hetkellä ainoana perheenjäsenistämme läsnä – Reetta oli mennyt päiväsaliin hoitajan työnteon ajaksi. Minua liikuttaa edelleen ajatus siitä, että vaikka asuin meistä kaikista kauimpana ulkomailla, olin kaikkein lähinnä läsnä isän lähtiessä”, Sofia muistelee kiitollisena.

Kuolema osana suntion elämää

Kuolema oli ollut aina läsnä perheen elämässä isän työn kautta. Suntiona hän oli tottunut valmistelemaan hautajaisia ja kohtaamaan kuolevia ihmisiä.

”Isä usein sanoi meille, että aina pitää olla valmis siihen, että joku lähtee. Hän muistutti, että hän itsekin saattaa kuolla milloin vain. Voi kuulostaa jonkun korvaan rajulta, että meille on lapsesta asti puhuttu näin, mutta me koemme, että hän osasi valmistella meitä tähän asiaan”, Reetta painottaa.

Siskosten isä oli myös pedantti ja hyvin käytännöllinen mies. ”Isä oli suunnitellut omat hautajaisensa etukäteen hyvin yksityiskohtaisesti. Kun isä oli vielä kotona, hän istutti koko perheen saman pöydän ääreen ja kävi kanssamme läpi, mitä kaikkea hän hautajaisiinsa toivoo. Isä oli myös pyytänyt entisen työkaverinsa siunaamaan hänet. Isälle oli tärkeää myös määrittää papin vaatetus omaan siunaustilaisuuteensa”, siskokset muistelevat hymyillen.

Surulla on monet kasvot

Sofialla ja Reetalla on lisäksi kolme siskoa. ”Meidän surumme käsittelyssä on ollut arvokasta se, että meitä on ollut viisi sisarusta. Kaikki ovat reagoinut asiaan eri tavalla ja koemme, että se on tuonut surun käsittelyyn monta näkökulmaa ja olemme päässeet näkemään, miten suru voi koskettaa niin eri tavoilla eri ihmisiä”, Reetta kertoo.

Esimerkiksi yksi siskoista romahti täysin, kun sai tiedon isän diagnoosista ja myöhemmin poismenosta.  Reetta puolestaan on lukenut kaiken mahdollisen ja ottanut asioista selvää. Yksi sisko ei pystynyt juuri ollenkaan vierailemaan sairaalassa, koska asia oli niin raskas. Sofia taas käsitteli surua puhumalla ja kirjoittamalla: ”muistan hyvin tarkkaan päättäneeni, että isän kuoltua minun ei tarvitse suorittaa surua, voin vain olla siinä ja sen keskellä juuri niin kauan kuin haluan. Koen tämän päätöksen olleen surutyöni kannalta keskeinen selviytymiskeino.”

”Eläville kukkia”

Nyt isän menehtymisestä on muutama vuosi aikaa ja vuonna 2019 kaksoissiskot täyttivät 30 vuotta. He päättivät pitää yhteiset kolmekymppiset ja molemmille oli selvää, että lahjaksi saadut synttärirahat ohjataan Syöpäsäätiölle syöpätutkimuksen hyväksi. Ohjeet lahjoittamiseen ja tilinumero lukivat jo vieraiden kutsussa.

”Tutkimusta tukemalla toivomme, että joskus tulevaisuudessa on ne toiset 30-vuotiaat kaksoset, joiden isä ei ole menehtynyt syöpään. Vain tutkimuksen kautta meidän kohtalomme on vältettävissä tulevaisuudessa. Erityisesti haimasyövässä ennuste on vielä tänä päivänä todella huono, joten diagnoosi siitä tuntuu täysin menetetyltä peliltä. Ajatus siitä, että meidän lahjoituksellamme on merkitystä, tuntuu lohdulliselta”, Reetta toteaa.

Reetan ja Sofian isä antoi tyttärilleen tässäkin asiassa esimerkin: ”isä ei halunnut hautajaisiinsa kukkia. Hän aina sanoi, että eläville kukkia. Hän toivoi, että adresseihin ja kukkakimppuihin tarkoitetut rahat ohjataan mieluummin pankkitilille ja lahjotettaisiin hänelle tärkeisiin kohteisiin. Näin myös tehtiin.”

Teksti: Sara Salo
Valokuva: Jaakko Lukumaa