Minun tarinani

Kata Malmberg: Suru muutti meille

Katan puoliso Ilkka Malmberg oli Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen palkittu toimittaja. Hän sairastui elokuussa haimasyöpään ja menehtyi sairauteen joulukuussa.

”Ilkka kuoli haimasyöpään yöllä kotona 3. joulukuuta 2016. Nukuin hänen sänkynsä vieressä lattialla. Havahduin siihen, että hengitys alkoi rahista ja vaimeni. Pidin häntä kädestä, kun hän henkäisi viimeisen kerran.

Ei dramatiikkaa, tuskia tai huutoa. Vain rauha ja hiljaisuus.

Sairastamisaika kesti reilut kolme kuukautta. Ilkan haimasyöpä todettiin elokuun puolivälissä 2016. Koulut olivat juuri alkaneet. Aamun bussit täyttyivät taas, arki alkoi. Silti nautittiin vielä kesän rippeistä, jos aurinko sattui paistamaan.

Meille syksy tuli rytinällä: haimasyöpä oli lähettänyt etäpesäkkeitä maksaan. Ehkä puoli vuotta elinaikaa, sanottiin. Toivo heräsi silti. Jospa löytyisi jokin hoito, jolla saataisiin edes lisäaikaa.

Aloin iloita hassuista asioista. Miehen iho ei kellertänyt enempää kuin eilen. Maksa-arvot eivät olleet nousseet.

Hän jaksoi nousta sängystä ruokapöytään ja käväistä jopa ulkona.

Tavattiin syöpälääkäriä. Puhuttiin uusista lääkkeistä – sytostaateista, jotka tuhoavat syöpäsoluja. Se kuulosti lupaukselta. Teki mieli halata lääkäriä. Kerroin hänelle kolmesta pojastamme.

Mutta maksa-arvot nousivat taas ja sappitiehyet tukkeutuivat. Vaurioitunut maksa ei kestäisi rankkoja hoitoja. Monta kertaa hain Ilkan kotiin sairaalasta, mutta pyörähdimme pihalta takaisin osastolle.

Syys-lokakuu meni siihen, että heräilimme öisin Ilkan kipuihin ja korkeista maksa-arvoista johtuvaan kamalaan kutinaan. Kerran soitin ambulanssin, kun kipu aiheutti kramppeja.

Lopulta käännyimme Terhokodin puoleen. Siellä kipu ja kutina saatiin kuriin, mutta deadline tuli lähemmäksi. Nämä Terhokodin Juhat, Eijat, Veikot ja Tuijat tuntuivat enkeleiltä maan päällä – vaikka olivatkin kuoleman enkeleitä.

Saimme lopulta hienon viimeisen kuukauden. Yhteisiä aamiaisia, lounaita, tv-iltoja, itkua ja naurua. Ilkka itse oli loistavalla tuulella, jopa kirjoitteli. Puhuimme lapsista, luonnosta, elämästä. Vähän kuolemastakin.

Suru on kummallinen paino. Jaloissa, käsissä, nielussa ja vatsanpohjassa. Välillä päässäkin. Ihmeellinen möykky tosiaan.

Nyt se asuu meillä. Niissä asioissa ja hetkissä, jotka muistuttavat Ilkasta. Kahvikupeissa, lumikolassa, saunan lauteilla. Parisängyn vasemmalla puolella.

Onneksi on muistot, Ilkan kirjoitukset ja pojat. Ja toivon, että syövän tutkiminen jatkuu, niin että jokin toinen perhe saa enemmän lisäaikaa kuin me saimme.”

Tarina on kirjoitettu ja julkaistu alunperin keväällä 2017. 

Teksti: Kata Malmberg
Valokuva: Milka Alanen / Me Naiset

”Nyt se asuu meillä. Niissä asioissa ja hetkissä, jotka muistuttavat Ilkasta. Kahvikupeissa, lumikolassa, saunan lauteilla. Parisängyn vasemmalla puolella.”