Minun tarinani

Kaisa: Diagnoosin saaminen helpotti epävarmuuden jälkeen

Kaisa Laitisella todettiin alle 30-vuotiaana suurisoluinen B-solulymfooma. Normaali arki auttoi jaksamaan ja sinnittelemään huonon olon keskellä.

”Kaikki alkoi syksyllä 2007 tavallisella nuha-kuumeella. Painoni oli pudonnut ja minulla oli nuhaa, kuumetta ja yskää päivittäin.  Oloni oli kurja ja juoksin erilaisissa tutkimuksissa: veriarvoja seurattiin, tutkittiin myyräkuumetta, tuberkuloosia ja jopa HIV:n mahdollisuutta. Minut ohjattiin myös hematologin tutkimuksiin, mutta tuolloin tehdyssä luuydintutkimuksessa ei löytynyt mitään hälyttävää ja seurantaa päätettiin jatkaa: ehkä kyseessä olisikin vain sitkeä virus. Muistan, kuinka itkin saman vuoden jouluna äidilleni, että tämä joulu on viimeiseni: ruoka ei maistunut, veriarvot olivat huonot, väsymys kova ja huoli omasta terveydestä suuren suuri.

Aprillipäivänä diagnoosi

Käännekohta tapahtui maaliskuussa 2008: vartalon ct-kuvauksessa minulta löydettiin suurentunut perna ja alavatsa täynnä suurentuneita imusolmukkeita. Seuraavalla viikolla otettiin koepalat ja vietin sairaalassa muutaman päivän. Aprillipäivänä sain lipullisen diagnoosin: suurisoluinen B-solulymfooma.

Olin kyllä jo asennoitunut, että jotain on pahasti vialla. Ehkä diagnoosi tai ainakin sellaisen saaminen oli jopa helpotus kaiken epävarmuuden jälkeen.

Ensimmäiset solunsalpaajahoidot olin saanut jo ennen lopullista diagnoosia. Eloonjäämistaistelu oli alkanut ja oli epävarmaa, palaanko enää koskaan kotiin. Kuolemanpelko oli astunut elämääni hyvin vahvasti.  Sairaalajakso päättyi kuitenkin onnellisesti ja pääsin pois sairaalasta. Tarvitsin kotona paljon apua – minusta, aikuisesta naisesta oli tullut hoidettava, suihkussa käytettävä ja autettava. Hoidot jatkuivat kahden viikon välein päivähoitona osastolla. Kotona oli pahaa oloa, oksentelua ja väsymystä, mutta normaali arki auttoi jaksamaan ja sinnittelemään.

Usko parantumiseen koetuksella

Minulla aloitettiin autologinen intensiivihoito syksyllä. Se oli helvetillistä. Olin kuitenkin päättänyt selvitä, vaikka välillä usko parantumiseen oli koetuksella. Mieheni tsemppasi minua läpi sairauden.

Kaikkinensa sairastamisen aika oli hyvin rankkaa ja raastavaa. Epävarmuus ja pelko kuolemasta olivat käsin kosketeltavia. Rankkojen hoitojen keskellä tärkeässä roolissa olivat omat pienet lapset. En voinut jäädä sängyn pohjalle miettimään omaa kurjuutta, vaan heidän takia arkea oli yritettävä pyörittää mahdollisimman normaalisti. Ajattelin, että en voi kuolla: miten läheiseni selviäisivät sitten?

Vuodet ovat kuluneet ja tauti on pysynyt poissa. Tunnen melkoista voittajafiilistä: olenhan taistellut läpi vakavan sairauden, viettänyt 30-vuotispäiväni ja nähnyt lasten aloittavan eskari- ja koulutiensä. Nämäkään asiat eivät olleet itsestään selviä sairastumisen aikoihin.

Välillä olen kokenut syvää katkeruutta siitä, miksi juuri minun piti sairastua. Olen tullut kuitenkin siihen tulokseen, kaikella elämässä on tarkoituksensa.  Sairastumiseni tarkoitusta en ole vielä keksinyt, mutta ehkäpä sekin selviää vielä joku päivä. ”

Teksti: Kaisa
Kuva: Jaakko Lukumaa