Minun tarinani

Jussi 69: ”Elämä ei ole luopumista, vaan saamista”

Äiti opetti Jussille, mitä kiitollisuus merkitsee. Siksi Jussista kasvoi rocktähti, joka tähtää aina korkealle ja nauttii elämänsä joka sekuntista. Äitiä on silti koko ajan ikävä.

”Mutsi oli elämäniloa pirskahteleva ja aina iloinen. Hän oli päämäärätietoinen ja kova tekemään töitä. Mutsi opetti, miten asiat saadaan tapahtumaan.

Teini-iässä koulunkäynti lakkasi kiinnostamasta eikä keskiarvollani päästy lukioon. Silloin mutsilla paloi hihat. Hän soitti rehtorille: ”Muuten semmoinen juttu, että poikani tulee syksyllä kouluun”.  Samalla tyylillä tulin itse radioalalle. Ilmoitin kanavapäällikölle, että aloitan täällä nyt ohjelmani.

Unelmat on tarkoitettu toteutettaviksi

Yhteys lasten ja vanhempien välillä katoaa yleensä teini-iän kynnyksellä. Meidän yhteys ei kadonnut koskaan.

Aina kun koulutodistukseni oli vaarallisen huono, mutsi vei minut äidin ja pojan motivaatioreissuille muun muassa lempimaahansa Italiaan. Puhuimme reissuillamme tytöistä ja elämästä.

Äiti halusi, että opiskelen itselleni ammatin. Sanoin aina, että jos satsaan johonkin plan B:hen, niin se vie fokuksen pois plan A:sta. Mitä teen jonkin muun ammatin papereilla, jos haluan rumpaliksi?

Myöhemmin mutsi kertoi, että hän oli huomannut, kuinka intohimoisesti olen tehnyt töitä oman juttuni eteen ja hän arvosti minua. Se oli elämäni tärkein keskustelu. Mutsi hyväksyi tieni.

Mutsi toteutti itsekin unelmiaan loppuun saakka. Hän muutti eläkeiässä Italiaan ja meni opiskelemaan pieneen kouluun italian kieltä. Ne olivat hauskoja puheluita, kun äiti soitteli kuulumisiaan: ”Täällä kahvilassa juon cappuccinoa ja teen italian läksyjä, tällaisen pienen kirkon vieressä”.

Jäljellä kiitollisuus ja rakkaus

Syöpähoidot eivät olleet mukavia, mutta kertaakaan en muista äidin valittaneen niiden aikana. Äidin elämän loppumetreillä olin jatkuvasti rundilla, koska breikkasimme juuri silloin. Maailma aukesi ja minua vietiin koko ajan.

Kerran olin mutsilla kylässä ja istuimme sohvalla kaulakkain. Sanoin äidille, että kyllä tämä tästä vielä hoidetaan. Sen ainoan kerran hän sanoi, että tätä ei kyllä hoideta. Nyt vaan ventataan.

Kun loppu tuli, olin onneksi juuri tullut rundilta takaisin Suomeen. Sain olla mutsin kanssa kahdestaan. Kiitin kaikesta ja kerroin, että rakastan häntä.

Sitten se oli ohi.

Hautajaisista Hollywoodiin

Hautajaiset olivat äidin toiveiden mukaiset. Kuuntelimme italialaista operettia ja joimme samppanjaa.

Hautajaisista lensin suoraan Hollywoodiin musiikkivideon kuvauksiin. Työnsin surun totaalisesti jonnekin muualle käsiteltäväksi. Olin voimaton. Odotin typerästi, että suru menisi jotenkin itsestään ohi, mutta se ei mennyt. En tiennyt, mitä sille ololle olisi voinut tehdä.

Ensin olin musertunut, sitten vihainen.  En vieläkään tiedä, että mille. Kaikki vaan tuntui niin epäreilulta.

Pikkuhiljaa mutsin haudalla käydessäni aloin kuitenkin huomata, että siellä ei tarvitse aivan joka kerta luhistua. Nykyään haudalla on mukava käydä, vaikka se onkin haikeaa. Suru helpottaa, mutta ikävä ei.

Kiitollisuus saa tähtäämään korkealle

Äidistä on nykyään kiva puhua, koska minulla on vain mukavia muistoja. Voin jo jotenkin hyväksyä, että näin kävi. On vaan kovin sattumanvaraista, että missä järjestyksessä täältä lähdetään. Valitettavasti.

Mutsi opetti minulle, että ihan kaikista pienimpiin ja vaatimattomimpiin asioihin ei tarvitse tyytyä. On ihan ookoo haluta enemmän. Olen kiitollinen elämästä ja arvostan sitä joka sekunti. Kiitollisuus merkitsee minulle suoraselkäistä asennetta, että asiat laitetaan tapahtumaan. Mielestäni onnistumistakin tärkeämpää on yrittää.

Täysillä pilkkuun saakka

Itselläni ei ole minkäänlaista kuolemanpelkoa. Omasta kuolemastani ajattelen, että olisi sääli, jos näistä bileistä pitäisi turhan aikaisin lähteä.  On niin paljon ihmisiä, keitä rakastan. Elämä ei ole luopumista vaan saamista.

Kerron tämän kaiken siksi, että Syöpäsäätiö tekee hienoa duunia ja jos tällä tavoin voin jotenkin auttaa syöpätutkimusta, niin se on tärkeää. Teen tämän mun mutsin ja kaikkien muiden äitien takia.”

Teksti: Anu Koikkalainen
Kuva: Jaakko Lukumaa