Kaipaus ei kuole koskaan

Janne Pitkäniemi oli 15-vuotias, kun hän kohtasi kuoleman. Hän menetti isänsä keuhkosyövälle elämänvaiheessa, jossa koripallo ja tavalliset teinipojan asiat täyttivät mielen.

Kuolema nostatti aallon, jonka vaikutukset tuntuvat tänäkin päivänä. Sellaisia ovat suurimmat menetykset, omalakisia ja kauaskantoisia.

Viiltävä muisto viimeisestä kohtaamisesta

Isä oli tupakoiva kirvesmies Kallion Flemarilta ja hän oli rakennustyömaalla altistunut ties mille. ”Isä oli mukava, mutta sota oli jättänyt häneen aikamoisia traumoja”, Janne kertoo. Raksamies kantoi pojistaan paljon huolta ja erityisesti nuorimmaisen kohtalo mietitytti: pärjääkö junnu?

Isän sairastuminen johti vääjäämättömään kuolemaan, sillä keuhkosyövän hoito oli kaukana siitä, mitä se on tänä päivänä. ”Näin, kuinka isä menetti fyysisen suorituskykynsä. Muistan, että kannoin hänelle vichyä portaita pitkin, kun hän ei lopulta enää jaksanut.”

Viimeinen kohtaaminen isän kanssa Laakson sairaalassa on piirtynyt mieleen vahvasti. ”En ehkä ymmärtänyt tilannetta, eikä sitä varmaan haluttu selittää minulle. Minulla oli kiire koripalloharjoituksiin ja muistan, että sanoin isälle vain moikka.”

Muiston voima nostattaa kyyneleet silmiin, henki salpautuu.

”Se sattuu edelleen.”

Teinipojan elämää pursuava, arkisen kaunis jäähyväinen ei sisältänyt ymmärrystä kuolemasta.

Kiitos äiti turvallisesta sylistä

Kalliolaisessa kerrostalossa, jossa Jannen elämä jatkui, asusti myös Maukka Perusjätkänä paremmin tunnettu parturikampaajan poika.

”Rakensimme yhdessä kurkkupurkeista rumpuja. Maukan tie vei punkrockiin ja minun tieni muualle, koska pelasin intohimoisesti koripalloa. Pelasin 16 -vuotiaaksi saakka ihan sata lasissa”, Janne muistelee. Suomenmestaruudesta saadut kultamitalit löytyvät edelleen kellarista.

Äiti ei patistanut opiskelemaan, päinvastoin hän ihmetteli, miksi poika käy kouluja. ”Äiti oli kiinnostunut luonnosta, hän oli ehkä jossain määrin taitelijasielu.”

Vaikka isä oli tärkeä, Janne tunnustautuu mammanpojaksi.  Äiti merkitsi Jannelle turvallista syliä loppuun saakka. Sylin hän menetti kolmisen vuotta sitten, kun äiti kuoli rintasyöpään.

”Olin tyttäreni kanssa taitoluistelukisoissa, kun äiti soitti. Hänellä oli iso kyhmy rinnassa, jota hän oli peitellyt”.  Huoli tuli heti. ”Ymmärsin, että hitsi, se on ollut siellä varmaan jo vaikka kuinka pitkään.”

Äiti sai diagnoosin ja hänen rintansa poistettiin imusolmukkeineen päivineen. Sitä seurasi monia hyviä vuosia, mutta kun syöpä jälleen levisi, mitään ei ollut tehtävissä. Taiteilijasielu ei ehtinyt nähdä, kun poika aloitti työnsä Suomen Syöpärekisterin johtajana.

Tilastotiedettä vai -taidetta?

Jannen tie kohti syöpätutkimusta sai alkunsa nuoruuden oivalluksesta, että tilastotiede on ”törkeän kivaa”. Uran suhteen ei ole ollut sen jälkeen harhapolkuja, imu vei mennessään.

Hän rinnastaa tilastotieteilijät osittain taitelijoihin, jotka viimekädessä etsivät säännönmukaisuuksia sekamelskalta näyttävästä todellisuudesta.  ”Pyrimme erottamaan sattumalta tapahtuvat asiat systemaattisista asioista. Se on tilastotieteen syvin olemus yhdessä lauseessa.”

Lopullinen kauneus löytyy kuitenkin siitä, mihin saavutettua tietoa voi soveltaa ja miten elämää voi siten ymmärtää paremmin: ”Tilastotiede on eleganttia, sillä parhaimmillaan olet kuin taikuri. Kykenet löytämään asioita, joita kukaan muu ei näe.”

Kaunista on myös katsella, kuinka Janne puhuu tieteenalastaan. Vastapäätä istuu ihminen, joka on löytänyt tehtävänsä maailmassa.

Isän huoli osoittautui turhaksi

Työ Suomen Syöpärekisterin johtajana on kirkastanut Jannen visiota tutkimuslaitoksen tehtävästä: “On panostettava syövän ehkäisyyn, varhaiseen toteamiseen sekä myös siihen, miten syöpää diagnosoidaan  ja hoidetaan Suomessa.”

Panostuksen ansiosta tulevaisuuden syöpäpotilas tulee tietämään yhä paremmin miten hän voi välttää syövän, hoitohenkilökunnalla on parempi ymmärrys milloin kannattaa käyttää diagnostiikkaa ja viime kädessä jokaiselle syöpäpotilaalle saadaan yhdenvertaisesti parempia hoitoja.

Suunta on selvä ja edessä on suuri työsarka. Toisinaan Syöpärekisterin johtaja ajattelee, että isä olisi hänestä varmasti ylpeä. Kirvesmiehen huoli osoittautui turhaksi – junnu pärjää hienosti. 

Teksti: Anu Koikkalainen
Kuva: Omer Levin

Syöpäsäätiö on Suomen suurin yksityinen syöpätutkimuksen rahoittaja. Lahjoituksilla tuetaan myös syöpään sairastuneita ja heidän läheisiään. Syöpäsäätiö muodostaa yhdessä Suomen Syöpäyhdistyksen ja Syöpärekisterin kanssa Syöpäjärjestöt.