Minun tarinani

Mitä voin vastata, kun oma lapsi kysyy: ”äiti kuolenko minä?”

Päivi Annala on kantanut viime vuodet raskasta taakkaa. Hänen tyttäreltään löydettiin aivosyöpä, joka muutti koko perheen elämän. Nyt Päivi kertoo miltä hänestä tuntui kohdata Lauran vakava sairaus.

”Se oli päivä, kun taivas putosi niskaan ja oli vain ennen ja jälkeen.

Se tunne, kun diagnoosin kuultuamme valvon omassa vuoteessa toisella puolella nukkuva rusoposkinen pieni poika ja toiselta puolelta kuuluu tyttäreni arka kysymys: ”äiti kuolenko mä?”

Mitä siihen voi vastata?  Missä taivas on ja missä jumala on, olivat ainoat asiat, jotka tulivat mieleeni.

”Et kuole.”

Miksi meidän elämämme piti pysähtyä? Muiden ongelmia tuntuvat olevan pörssikurssit ja päivän vaatetus. Meidän perheemme fokus on selviytyä, päivä kerrallaan. Yhdessä. Mutta verkko vain kiristyi.

Muistan loputtomilta tuntuneet kilometrit Vaasaan ja 30 päivää sädehoitoja. Oman lapsen kasvoilla näkyi päivä päivältä suurempi kauhu ja tuska. Ei helpottanut yhtään, että aivojen sädehoitoja varten tehty koko päätä peittävä muovinen maski teki turvotuksen voimistuessa yhä syvemmän verkkomaisen kuvion kasvoihin.

Ei ole sanoja, on vain pysyttävä lähellä ja pidettävä itsensä kasassa. Miten kivuliasta onkaan katsoa, kun oma lapsi on sytostaattien jälkeen kuin varjo entisestään. Ja silti niin vahva.

Nyt on jäljellä suuri kiitollisuus siitä, että elämä jatkuu.

Täysin tästä ei toivu koskaan, mutta asioiden mittaluokka on muuttunut. Pienet asiat eivät enää purista yhtään.”

Teksti: Päivi Annala
Kuva: Tuukka Kiviranta