Rasmus Kujala: Annoin itselleni luvan päästää irti

”Vaimoni Päivi kuoli kesäkuussa 2014. Häneltä oli puolitoista vuotta aiemmin löydetty selkäytimestä kasvain, joka oli todella harvinainen: kyseisenlaisia löytyy kerran kymmenessä vuodessa.

Kasvain oli vaikeassa paikassa ja syövän aggressiivisuustyyppiä jouduttiin selvittämään jonkin aikaa, ensin leikkauksella. Lopulta selvisi, että syöpä oli aggressiivisinta laatua. Se todettiin parantumattomaksi ja hoitojen tarkoitus oli vain hidastaa syövän etenemistä.

Ensimmäisen leikkauksen jälkeen Päivi ei enää kävellyt ilman tukea, vaan ensin keppien kanssa, sitten rollaattorilla ja lopulta hän oli pyörätuolissa. Rollaattoriin ja pyörätuoliin siirtyminen olivat hänelle kovia iskuja. Yritin keventää asiaa ja koinkin, että tärkein tehtävänäni oli saada Päivi hymyilemään ja nauramaan joka päivä. Päivi itse suhtautui sairauteensa ja lähestyvään kuolemaansa alusta asti tyynesti. Hän opettikin minulle hyväksymisentaitoa: kyse ei ollut luovuttamisesta vaan voimasta hyväksyä asiat.

Kävin Päivin sairastumisen ajan terapiassa, ja siitä oli paljon apua. En kaivannut varsinaista vertaistukea, mutta sen sijaan olisin halunnut enemmän tietoa käytännön asioista. Päivin sairastuessa poikamme Filo oli puolivuotias ja tyttäremme Bea oli kaksi ja puolivuotias. Olisin kaivannut ohjeita siihen, miten toimia kahden lapsen kanssa tässä tilanteessa tai mitä mahdollisuuksia olisi taloudellisesti. Jouduimme selvittämään kaiken itse ja usein kokeilemaan kantapään kautta.  Nyt annan mielelläni toisille vastaavassa tilanteessa oleville konkreettisia neuvoja.

Päivin kuolemaan ei liittynyt mitään dramaattista eikä edes inhottavaa: hän kuoli kotona nukkuessaan minun vieressäni. Ensimmäinen vuosi, lesken vuosi, oli raskain itselleni. Meistä varmasti suurin menettäjä oli kuitenkin Bea, joka oli tuolloin neljävuotias. Hänen oli varmasti vaikea käsitellä asiaa. Bea on kuitenkin suhtautunut äidin muisteluun iloisesti. Filo puolestaan oli Päivin kuollessa vasta vähän alle kaksi, joten hän ei varsinaisesti tajunnut asiaa. Aluksi hän ei oikein edes käsittänyt, että mikä on äiti. Nyt kun hän on neljävuotias, hän selkeästi ymmärtää paremmin. Pidän Päivin muistoa yllä, koska Filolla asian tiedostaminen kehittyy koko ajan.

Kirjoittaminen oli yksi omista selviytymiskeinoistani: Päivin kuoltua kirjoitin yhteensä 70 sivua aina sellaisissa paikoissa joissa olimme yhdessä olleet. Aloitin ensitapaamisestamme ja sitten kirjoitin sairauden aikaisissa paikoissa. Pelkäsin, että unohdan, mutta samaan aikaan ajattelin, etten tahdo muistaa. Kirjoittaminen olikin hyvä tapa käsitellä asiaa: nyt minun ei enää tarvitse muistaa niitä asioita, mutta ne ovat olemassa, eli voin palata niihin lukemalla kirjoituksiani. Olen antanut itselleni luvan unohtaa ja päästää irti.

Olemme tällä hetkellä kolmestaan. Kaipaisin parisuhdetta, mutta uusperheiden elämä on haastavampaa. Voimme kuitenkin nyt todella hyvin. Aloitan avoimessa yliopistossa psykologian opinnot samalla kun teen musiikkia ja kokin hommia keikkaluonteisesti. Musiikki oli ennen iso osa itseäni ja nyt kaipaan taas luovaa vaihdetta. Haluaisin myös tehdä enemmän vapaaehtoistöitä syövän ja saattohoidon saralla. Olenkin ilmoittautunut erilaisiin koulutuksiin mukaan. Ymmärrän, että kokemuksellani on merkitystä ja kaltaisiani tarvitaan auttamaan muita. Kun on kohdannut kuoleman, niin suhtautuu elämään eri tavalla.”

Teksti: Rasmus Kujala
Valokuva: Jaakko Lukumaa