”Jokaisen pitää elää oman elämänsä mitta”
Viimeisenä iltanaan Jonas piirsi varpailla sydämen ilmaan ja sanoi Jannalle: “äiti, mä rakastan sua.” Seuraavana päivänä pieni poika kuoli äidin syliin ja suru ajoi Jannan pimeimpään pimeyteen. Laulujensa avulla hän löysi lopulta tien valoon.
Jonas oli aurinkoinen, pohdiskeleva pellavapää. Seitsemän vuotta äiti ja poika elivät onnellista arkea, kunnes alkoi tapahtumien sarja, josta Janna on valmis puhumaan avoimesti vasta kaksikymmentä vuotta myöhemmin.
Elettiin vuotta 2000. Kukaan ei osannut aavistaa, että terve ja touhukas poika voisi olla vakavasti sairas. Sattumien kautta Jonaksella alkoi ilmetä kipuja oikeanpuoleisen munuaisen kohdalla, ja lopulta tutkimukset johtivat pahimpaan mahdolliseen tietoon: Jonaksella oli Wilmsin tuumori eli munuaissyöpä.
Lääkärin sanat itkettävät Jannaa yhä. ”Elämä oli ensin hyvin ja yhden lauseen jälkeen kaikki muuttui. Epäusko oli valtava.”
Äiti, mä rakastan sua ♥
Jonas ehti olla koulussa yhden päivän, jonka jälkeen hänen elämänsä jatkui sairaalassa. Janna ajatteli loppuun asti, että hänen poikansa selviää. ”Uskoin, että jokin ihme tapahtuisi aina siihen hetkeen saakka, kun Jonas kuoli.”
Jonas sairasti yhdeksän kuukautta. Yhtä kauan, kuin Janna oli odottanut hänen syntymäänsä.
Viimeisenä yhteisenä iltana Janna oli kahdestaan poikansa kanssa sairaalassa. Jonas oli uupunut, mutta piirsi varpaillaan sydämen ilmaan ja sanoi: ”Äiti mä rakastan sua”. Sitten hän esitti kysymyksen: ”Mitä jos toinen meistä kuolee ennen toista, niin pitääkö toisen kuolla yhdessä toisen kanssa?”
Äidin sydän pysähtyi. ”Olin jo vastaamassa, mutta onneksi kysyin, mitä hän itse ajattelee. Pienen hetken Jonas mietti ja vastasi: Ei, jokaisen pitää elää oman elämänsä mitta loppuun ja vasta sitten tulla toisen luokse.”
Jannan oli vaikea käsittää, kuinka juuri kahdeksan vuotta täyttänyt ekaluokkalainen voi puhua noin. ”Hakkasin lauseen kultakirjaimilla sydämeeni. Kun en meinnnut jaksaa, ajattelin tuota viisautta. Se oli testamentti, jonka hän antoi, sillä seuraavana päivänä kahdeltatoista Jonas kuoli.”
“Jonas käänsi päänsä valoa kohti ja hymyili. Se on ollut kuva, kuin taulu, joka jäi mieleeni ja lohdutti – kuoleman keskellä hymy.”
Ikkunasta loisti aurinko ja Jonas hymyili
Jonas sai kuolla turvallisesti äitinsä syliin. Vieressä oli myös isä ja kaikki rakkaat nallet, jotka olivat aina siellä missä Jonaskin.
Yksi muisto on piirtynyt vahvasti Jannan mieleen: ”Ikkunasta loisti kaunis aurinko, Jonas käänsi päänsä valoa kohti ja hymyili. Se on ollut kuva, kuin taulu, joka jäi mieleeni ja lohdutti – kuoleman keskellä hymy.”
Jonaksen kuoleman jälkeen alkoi synkkä vaihe. ”Putosin pimeyteen ja pohjattomaan epätoivoon. Minun oli todella vaikea nähdä siitä ulospääsyä. Vajosin yhä syvenevään syvyyteen ja pimenevään pimeyteen. Tunsin valtavaa fyysistä kipua”, Janna kuvailee tuskaansa.
Hän jaksoi keittää yhden perunan päivässä. Siinä kaikki, muu oli liikaa.
”Pystyttäisiinpä Suomessa kehittämään surevan kohtaamisen ja tukemisen rakenteita. On varmasti muitakin kuin minä, jotka syystä tai toisesta eivät pysty enää mihinkään joksikin aikaa.”
Lauluista ihmeellistä lohtua
Vähitellen valo alkoi palata elämään ja eräänä yönä tapahtui jotain ihmeellistä.
”Heräsin keskellä yötä siihen, että päässäni soi laulu. Olo oli epäuskoinen ja mietin näinkö unta?” Laulu oli kaunis ja se kuulosti tutulta. Janna mietti missä hän on kuullut sen, mutta laulua ei ollut vielä olemassa.
”Mitä enemmän heräsin, sitä ihmeellisemmäksi kaikki muuttui. Tajusin, että minun pitää kirjoittaa kaikki ylös. Etsin paperia ja kynän ja menin pianon luokse. Asuin silloin kerrostalossa, joten tapailin sävelmiä hiljaa. Kirjoitin nuotit ja palasin nukkumaan.”
Kun Janna aamulla heräsi, hän luuli nähneensä unta. Hän ryntäsi pianon luokse ja näki sen päällä avatun vihkon, jonka vieressä oli kuulakärkikynä, nuotit ja nuoteissa laulu.
