Minun tarinani

Laura Annala: ”Miksi en saa puhua siitä, että pelottaa ihan hirveästi?”

Aivosyöpä käynnisti Laurassa sisäisen vallankumouksen. Kun hän halusi puhua pahimmista peloistaan, kaikkialla tuli seinä vastaan. Siitä huolimatta hän päätti selvittää mitä on pelon tuolla puolen. Vain yhdestä asiasta hän ei pääse yli: ”Jos minä nyt kuolen, poikani ei isona muista kuka oli hänen äitinsä.”

”Jos selviän aivosyöpäleikkauksestani, vietkö meidät kahdeksi viikoksi Espanjaan?”, lapualainen Laura Annala kysyi isältään muutama vuosi sitten. Isä ei voinut muuta kuin suostua.

Yrittäjäsuvun nuori äiti valmistautui pelottavaan leikkaukseen eikä hän tiennyt miten se kuuluu tehdä.  Iltaisin Lauran sydän oli hajota kappaleiksi, kun hänen pieni poikansa itki äidin perään. Tuoreille vanhemmille oli tärkeää, että isä nukuttaisi Fransin. Näin he valmistautuivat siihen, että äiti ei ehkä palaa.

”Jälkikäteen ajateltuna koko meidän perheemme olisi tarvinnut kriisiapua”, Laura toteaa. Jokainen läheinen kärsi Lauran rinnalla, kukin omalla tavallaan ja moni aivan hiljaa.

Kamppailua kahdella rintamalla

Leikkaus onnistui ja koepala lähti eteenpäin hyvälaatuisena. ”Kaksi viikkoa myöhemmin luin kirjeestä, että kasvain olikin pahanlaatuinen. Putosin polvilleni lumihankeen ja itkin”, Laura muistelee.

Edessä oli maksimimäärä sädehoitoa ja puoli vuotta sytostaatteja. Yrittäjän oli lopetettava työt kuin seinään.

Laura kävi kamppailua kahdella rintamalla: toinen oli sairauden fyysinen puoli ja toinen jokin aivan muu, mutta vähintään yhtä vaikea. Lauraa pelotti. Pelotti niin paljon, että sanat takertuivat kurkkuun.

Hänen oli pakko löytää keino käsitellä tuskaa ja pelkoja, jotka ajatus oman elämän päättymisestä synnyttivät.

”Maalaaminen on ollut minulle pelastus. Äitini päätti hakea minulle isoja kankaita ja siveltimiä, jotta saisin maalattua tuskan sisältäni”, Laura kertoo.

Niin Laura maalasi kaikesta siitä, mistä hän ei pystynyt puhumaan. ”En pystyisi tekemään sellaisia tauluja kahta kertaa. Ne ovat vaan tulleet, kun olen päästänyt ne tulemaan.”

”Olen päättänyt nähdä sen päivän, kun poikani menee kouluun”, Laura sanoo.

Nyt meidän perheemme hajoaa

Syöpähoidot kestivät vuoden, jonka jälkeen tuli uusi kriisi. Sairaus oli syössyt pariskunnan eron partaalle. Kummallakaan vanhemmista ei ollut voimia eikä työkaluja tehdä asialle mitään. ”Se mikä olisi voinut hitsata meidät yhteen repikin meidät erilleen”, Laura kertoo.

Laura osallistui aviomiehensä kanssa aivosyöpäpotilaille järjestettyyn tilaisuuteen, jossa läheisten piti ottaa yksi kuva pöydältä ja sanoa mitä se kertoo heidän tunteistaan. Mies valitsi kuvan sudesta ja totesi: ”Meidän perhe on susilauma. Susilaumalla on aina johtaja ja nyt meidän johtaja on vakavasti sairas, enkä minä tiedä yhtään mitä minun pitää tehdä.”

Kokemus kertoo aivan kaiken. Koko perhe oli hukassa.

”En ollut yhtään ajatellut, että hänestä voisi tuntua siltä. Ajattelin, että totta kai hän ottaa vetovastuun, mutta hän ei tiennyt miten. Odotin mieheltäni jotakin sellaista, mitä hän ei osannut antaa.”

Lopulta Laura soitti Lapuan psykiatriselle poliklinikalle: ”Minulla on tällainen asia, että meidän perheemme hajoaa. Voitteko järjestää meille keskusteluapua?”

Apua järjestyi. Laura ja Jussi ovat taas onnellisia, mutta ”se vaati kuitenkin puolitoista vuotta ja hirveän määrän terapiaa”, Laura painottaa.  ”Kun pääsimme syöpävuodesta läpi, kumpikaan meistä ei osannut enää elää. Vasta nyt tajuan, että selviämme.”

On täysin ookoo pelätä.

Mitä löytyy pelkojen takaa?

Aivosyöpä on pysynyt poissa kaksi vuotta, mutta Laura kokee itsensä vieläkin aivosyöpäpotilaaksi. Hän on päättänyt katsoa silmästä silmään kaikkea, mille vakava sairaus on hänet herkistänyt.

Suurimmat pelot ovat kuitenkin sellaisia, mille moni kääntää vaistomaisesti selkänsä. ”Miksi en saa puhua siitä, että minua pelottaa ihan hirveästi?” Laura kysyy.

Totta kai häntä pelottaa. Hänen sairauteensa kuuluu 25 prosentin todennäköisyys olla hengissä viiden vuoden päästä diagnoosin saamisesta. ”Olen silti päättänyt nähdä sen päivän, kun poikani menee kouluun”, Laura sanoo.

On normaalia pelätä ihan mielettömästi, välillä musertua sen alle.

On hyväksyttävää puhua kuolemasta, ottaa se mukaan keskusteluun.

Siinä ne nyt ovat. Lauseet, jotka Laura olisi halunnut kuulla synkimpinä hetkinään. Hän etsi hoitojensa aikana tuskaisesti tilaa peloilleen, mutta ei löytänyt sitä mistään. ”Ei pelosta ja surusta kerrota naistenlehtien sivulla, tai siitä, että ne kuuluvat asiaan ja saa pelätä”, hän toteaa.

”Olen halunnut myös selvittää, mitä on pelon toisella puolella? Nyt tiedän, että siellä on lisää pelkoa, mutta myös aikamoinen autuus. Tunnen, että olen vapaa ja se on ihanaa. En tiedä kuinka monta vuotta minulla on enää jäljellä, mutta olen vapaa.”

Kiitollisuus saa kyyneleet silmiin

Laura liikuttuu yhä siitä, miten tärkeää työtä syöpätutkijat tekevät. ”Sairastuneiden elinajanodote on kasvanut lyhyessä ajassa ja se on vain tutkijoiden ansiota. Heidän vuokseen minä voin luottaa tulevaisuuteen.”

Myös Syöpäsäätiön lahjoittajat saavat kyyneleet Lauran silmiin: ”Te saatatte antaa perheille lisää aikaa. Summalla ei ole väliä, vaan sillä ajatuksella, että haluaa auttaa. Se on kaikista tärkeintä.”

Teksti: Anu Koikkalainen
Kuva: Tuukka Kiviranta

Valitse oma tapasi välittää.

Jokainen lahjoitettu euro vie meitä lähemmäs
tulevaisuutta, jossa kenenkään ei tarvitse
menettää rakkaintaan syövälle.