Mutta entä tutkimuksen tulevaisuus? -Nuoren ryhmänjohtajan mietteitä tutkimusmaailman nykytilasta

Ensimmäinen syksy oli hiljainen ja pimeä. Olin juuri palannut Dana-Farberin syöpäinstituutista ja Harvardin lääketieteellisestä tiedekunnasta väitöstutkimuksen jälkeiseltä tutkimuskaudelta, joka oli ollut raskas, mutta samalla palkitseva. Oli tavallaan helpotus jättää taakseen Harvardin kova rytmi ja päästä takaisin tuttuun ympäristöön. Samalla se kuitenkin myös hieman söi henkisesti. ”Taasko olen täällä?”. Suomi tosiaankin vaikutti hieman hiljaiselta ja hitaalta tutkimusympäristöltä Yhdysvaltojen päätähuimaavan sykkeen jälkeen.

Löydettyäni oman tutkimusympäristöni ja loistavia yhteistyökumppaneita tutkimus alkoi kuitenkin taas sujua. Kun Yhdysvalloissa laboratorioon liittyessä uusiin ihmisiin suhtauduttiin jopa hieman epäilevästi, suomalaisessa ”lintukodossa” tutkijana oleminen on paljon huolettomampaa, ja ihmiset ovat aidosti valmiita jakamaan asioita keskenään. Kun resurssit ovat tiukemmat on kaikesta myös pakko jakaa, mikä on mielestäni varsin hyvä asia.

Kuitenkin viimeisen vuoden aikana olen kokenut myös suuria haasteita. En tietenkään pysty vertaamaan omaa tämänhetkistä kokemustani siihen, millaista ennen on ollut, tai miltä muista nuorista tutkijoista mahtaa tällä hetkellä tuntua, mutta ensimmäisen ryhmänjohtajavuoden aikana olen kokenut ajoittain jopa lähes musertavaa vertaistuen puutetta. Tuntuu, että ei ole kovin montaa, joka olisi kanssani samassa tilanteessa. Eikä se ole oikeastaan edes mikään ihme, sillä suuri osa kanssani väitöskirjaa tehneistä tutkijanaluista on päätynyt rahoituksen huonontuessa ja tutkimusnäkymien hiipuessa työskentelemään yritysmaailmassa, tai jopa vaihtamaan kokonaan alaa. Myös aivovuoto ulkomaille on tosiasia – monet muut kanssani maailmalle huippuyliopistoihin postdoc-kaudelle lähteneet tutkijat eivät enää palanneet takaisin Suomeen.

Yliopistoilla ei myöskään tunnu olevan kovin kummoisia rakenteita uusien ryhmänjohtajien alkutaipaleen tukemiseen. Päivittäinen työ on opittava lähes kokonaan itse, usein kantapään kautta. Herää kysymys: Jos väitöskirjatutkijoita koulutetaan olemaan hyviä tutkijoita, miksei ryhmänjohtajille voisi tarjota esimerkiksi projektinhallinnan ja johtajuuden koulutusta, sekä jonkinlaista verkostoitumista? Rehellisesti sanoen, harva muu työpaikka suhtautuu näin välinpitämättömästi omien lahjakkuuksiensa tukemiseen ja koulutukseen.

Kaikesta huolimatta olen todella kiitollinen, että olen saanut ja saan edelleen tehdä syöpätutkimusta Suomessa. On kuitenkin selvää, että jos tutkimusrahoituksen leikkausta jatketaan tämänhetkiseen malliin, yhä useampi lupaava nuori tutkija valitsee jonkun toisen, houkuttelevamman urapolun. Koska nuoret tutkijat usein tuovat Suomeen maailmalta uusimmat innovaatiot ja ideat, tämänhetkiset kiristykset johtavat lopulta välttämättä suomalaisen tutkimuksen tason romahtamiseen ja Suomen putoamiseen maailman syöpätutkimuksen ja syövänhoidon kehityksen kelkasta. Tutkimus on aina ollut vaikeaa, mutta kohta se on monen mielestä lähes mahdotonta. Emmehän siis sokeasti unohda suomalaisen tutkimuksen tulevaisuutta?

Kirjoittaja Heidi Haikala on syöpätutkija ja innokas tieteen puolestapuhuja.

Syöpäsäätiö on Suomen suurin yksityinen syöpätutkimuksen tukija. Lahjoituksilla tuetaan myös syöpään sairastuneita sekä heidän läheisiään. Syöpäsäätiö muodostaa yhdessä Suomen Syöpäyhdistyksen ja Syöpärekisterin kanssa Syöpäjärjestöt.