Liisa Koivu: Lisää puhetta kuolemasta
Turkulainen syöpätutkija Liisa Koivu haluaa, että kuolemasta puhuttaisiin nykyistä enemmän. Liian usein on helpompi puhua tippapullosta kuin kuolemasta.
Elämän rajallisuus tuli rovasti-isän tyttärelle tutuksi jo lapsena. Kuolema oli luonteva osa elämää – ja siitä oli helppo puhua. Liisa Koivu sai nuorena kesätöitä saattohoitokodista, jonka rauhallinen ja tyyni ilmapiiri teki häneen vaikutuksen.
Tällä hetkellä LL Liisa Koivu tutkii, miten syöpäpotilaita hoidetaan heidän viimeisen elinvuotensa aikana. Millaisia solunsalpaajia ja sädehoitoja heille annetaan? Entä miten lähellä kuolemaa hoidot lopetetaan?
”Joka kolmas potilas oli saanut solunsalpaajia kuuden viimeisen elinkuukautensa aikana ja joka viides kolmen viimeisen elinkuukautensa aikana”, Koivu kertoo.
Tutkijat olivat odottaneet, että hoidot olisivat muuttuneet aiempaa aggressiivisemmiksi – eli potilaita olisi hoidettu viime vuosina aiempaa lähempänä kuolemaa. Tällaista muutosta Koivun aineistossa ei kuitenkaan tullut esille. Suuressa sähköisessä aineistossa ovat mukana kaikki viimeisen kymmenen vuoden aikana syöpään kuolleet varsinaissuomalaiset.
Sähköisestä tietovarannosta ei valitettavasti näkynyt sitä, kuinka usein kuoleman lähellä annetun hoidon tavoitteena on pysäyttää tai parantaa syöpä – ja kuinka usein tarkoituksena on hoitaa oireita.
Tarkan diagnoosin lisäksi potilaiden ikä vaikutti siihen, kuinka lähellä kuolemaa heitä hoidettiin.
”Alle 50-vuotiaita hoidettiin selvästi keskimääräistä pidempään solunsalpaajilla ja vastaavasti yli 80-vuotiaiden hoito lopetettiin selvästi aikaisemmin”, Liisa Koivu sanoo.
Sädehoidon määrään vaikutti puolestaan se, missä potilas asui. Sädehoitoa annettiin selvästi vähemmän niille syöpää sairastaville, jotka asuivat yli sadan kilometrin päässä sädehoitopaikasta.
Viimeiset viikot tärkeimpiä
Neljänä päivänä viikossa Liisa Koivu työskentelee lääkärinä terveyskeskuksessa. Väitöskirjatutkimukselle jää siis aikaa yksi päivä joka viikko. Syksyllä Koivun tarkoituksena on keskittyä tutkimukseen ja jäädä työstä opintovapaalle. Sen jälkeen hän aikoo erikoistua syöpätauteihin.
Koivu toivoo, että hänen tutkimuksensa kannustaisi keskustelemaan kuoleman tunnistamisesta ja kuolemaan lähestyvän ihmisen hoidosta sekä muistamaan palliatiivisen hoidon tärkeys.
Hän muistuttaa, että suomalainen terveydenhuoltojärjestelmä on omanlaisensa. Siksi tarvitaan nimenomaan omaa suomalaista tutkimusta, jonka avulla voidaan tehdä täkäläiseen järjestelmään liittyviä päätöksiä. Koko maassa kehitetään parhaillaan aktiivisesti elämän loppuvaiheen hoitoa ja saattohoitoa.
”Lääkekustannukset kasvavat koko ajan. Siksi olisi hyvä pysähtyä miettimään ja kuuntelemaan, mitä potilas toivoo. Kun kuolema otetaan puheeksi, kukaan ei kuole itseltään salaa.”
Aktiivisten syöpähoitojen ohella on tärkeää tunnistaa kuolemaa lähestyvät potilaat ja ottaa puheeksi tuleva kuolema ja kuolevan omat toiveet. Rauhoittuminen ja läsnäolo korostuvat.
”Kuolevia ja surevia paljon kohdannut isäni muistuttaa usein, että elämän viimeiset viikot voivat olla ihmiselle ne kaikkein merkittävimmät”, Liisa Koivu kertoo.
Teksti: Marika Javanainen
Kuva: Vesa-Matti Väärä
LL Liisa Koivu sai vuonna 2015 Syöpäsäätiöltä 3 500 euron apurahan väitöskirjatutkimukseensa Syöpäpotilaiden elämän loppuvaiheen hoito Varsinais-Suomessa.