Minun rakkaani on poissa
Kristina kaipaa puolisonsa hymyä, huumoria ja hänen lämmintä viisauttaan. Hänen käsiään ja ihoaan. Kristina kaipaa aivan kaikkea: ”Voi, kunpa saisin koskettaa häntä vielä kerran.”
Arto oli ensirakkauteni. Olin 13-vuotias kun tutustuin häneen mökkipaikkakunnallamme. Tapasimme aina kesäisin ja se oli jotenkin erityistä.
Arto lähti nuorena miehenä muukalaislegioonaan. Ajattelimme, että ryhdymme ehkä seurustelemaan kun hän palaa. Tapasin kuitenkin lasteni isän ja ihastuin. Kirjoitin Artolle kirjeen, että en ole täällä odottamassa. Minulla alkoi aivan erilainen onnellinen elämä.
Olimme 20 vuotta tahoillamme naimissa, kunnes molempien liitot päättyivät. Tapasimme Arton kanssa ja molemmille oli heti selvää, että meidän kuuluu olla yhdessä.
Yhdentoista vuoden onni
Yhdentoista seurusteluvuoden jälkeen meistä molemmista tuntui hyvältä mennä naimisiin. Onnemme tuntui täydelliseltä.
Kolme viikkoa häidemme jälkeen Arto sai diagnoosin pahanlaatuisesta ja parantumattomasta aivokasvaimesta. Hänellä oli hyvin vähän oireita, joten kaikki tuli aivan kuin puun takaa. ”Kasvain on niin syvällä aivoissa, että sitä ei voi leikata”, meille kerrottiin.
Järkytys oli suuri. Ajattelin, että tämä on epäreilua, ei näin vain voi käydä.
Arton hartain toive oli, että hän pääsisi vielä seuraavana keväänä sielunmaisemiinsa Raaseporiin mökille tekemään puutöitä ja kalastelemaan. Tuo toive ei toteutunut.
Vahvana rakkaan rinnalla
Toivo oli läsnä kolme kuukautta, vaikka hoidot olivat rajuja. Tiesimme kuitenkin, että hoidot saattavat vain antaa vähän lisäaikaa.
Kun Arton vointi heikkeni, hän tarvitsi apua melkein kaikissa päivittäisissä toimissaan. Päätin olla vahva, koska halusin tehdä kaikkeni, että Artolla olisi asiat niin hyvin kuin mahdollista. Halusin hänen tietävän, että olin hänen rinnallaan.
Joulu on nyt kaunis muisto
Viimeinen joulumme oli aivan ihana. Molempien lapset tulivat viettämään jouluaaton kotiimme, me nautimme ja söimme hyvää ruokaa. Arto oli jo huonossa kunnossa, mutta jostain hän sai voimia. Aivan kuin hän olisi saanut jonkinlaisen energiaruiskun sinä päivänä.
Onnellisuus oli käsin kosketeltavissa. Emme itkeneet tai ajatelleet, että tämä on viimeinen joulu. Tunnelma oli ihana, leppoisa ja täynnä huumoria.
Arto rakasti saunomista ja autoin hänet aattona viimeisen kerran saunaan. Se oli meille molemmille tärkeää.
Saattohoito-osastolla oli turvallista
Lopulta Arto siirtyi saattohoito-osastolle. Siellä oli turvallista ja tosi hyvä olla koulutettujen ammattilaisten keskellä. Kävin Arton luona päivittäin, halusin olla hänen kanssaan niin paljon kuin mahdollista. Töissä kävin sen minkä jaksoin ja loput työt hoidin kotoa käsin.
Minulla oli tapana ajaa Arton parta ja sen jälkeen hieroa hänen kasvojaan ja päätään josta hän nautti todella paljon.
26.3. aamuyöstä tuli tieto, että Arto oli kuollut rauhallisesti nukkuessaan. Arto oli poissa.
Rakkaus ei katoa
Olin tehnyt mielessäni surutyötä ja yrittänyt valmistautua siihen, että kohta Artoa ei enää ole. Jälkeenpäin olen todennut, että siihen ei voi valmistautua.
Kun luopumisen ja surun itku sitten tuli, se oli lohdutonta. Tuntui, että tsunami tuli päälleni, enkä saanut mistään otetta.
Arto on edelleen läsnä ajatuksissani koko ajan. Ne arvet, jotka tästä jäivät ovat elämän ja rakkauden arpia. Suru tuntuu suurelta, mutta niin oli rakkautemmekin. Kuinka kiitollinen olenkaan, että sain tavata Arton uudestaan. Olen etuoikeutettu, että olen saanut kokea jotain tällaista.
En enää pelkää voimakkaita tunnemyrksyjä. Ehkä on lohdullista, että niitä ei tule enää niin usein, eivätkä ne ole enää niin voimakkaita. Elämä jatkuu, mutta jäljelle jää kaipaus.
Teksi: Anu Koikkalainen
Kuva: Jaakko Lukumaa