Juha, 63: Kun pyöräilin kotiin, tuli itku
Juha osallistui työvoimatoimiston terveystarkastukseen. Tarkoitus oli kartoittaa vain työkykyä, mutta tuloksissa todettiinkin syöpä.
”Osallistuin työttömänä ollessani työvoimatoimiston järjestämään terveystarkastukseen. Tarkoitus oli kartoittaa työkykyä, ei sen kummempaa. Kun tuli tulosten aika, kyse ei ollutkaan enää rutiineista. Minulla oli eturauhassyöpä.
Sairaus oli tuttu, sillä isäni menehtyi siihen 74-vuotiaana. Tiesin siis mitä odottaa.
Leikkaus meni hyvin, mutta sädehoidot eivät ennustaneetkaan hyvää.
Kontrollissa sain kuulla, että syöpää ei voi parantaa, voidaan antaa vain viivytyshoitoa. Kun pyöräilin kotiin, tuli itku, ensimmäistä kertaa.
Hoidot, lääkitykset ja niiden sivuvaikutukset ovat vaikuttaneet elämääni valtavasti. En jaksa liikkua kuten ennen. Solunsalpaajahoidot saivat ikenet, virtsaputken ja suolen vuotamaan verta. Harmittaa, ettei sivuvaikutuksista puhuta tarpeeksi. Hiustenlähtö on ollut murheista pienin. Vaikeinta on ollut miehisyyden menettäminen. Hormonilääkkeillä tehdään käytännössä kastraatio, mikä on kova pala.
Nyt hoidot on lopetettu, tehottomina. Vointini on olosuhteisiin nähden kohtalainen. Tosiasiahan on, että syöpääni ei pystytä parantamaan.”
Juhan tytär Silja: En voi olla toivomatta, että joku hoitomuoto vielä löytyisi
”Isäni kertoi puhelimessa sairastavansa syöpää, jota ei voida parantaa. Säikähdin ja aloin heti miettiä, onko nyt kyse kuukausista vai vuosista. Tieto ei tullut täytenä järkytyksenä, sillä tutkimuksissa oli jo aiemmin havaittu, että kaikki ei ole kunnossa.
Raskainta on ollut elää jatkuvassa epävarmuudessa. Isä on ollut syöpähoitojen aikana usein väsynyt ja heikossa kunnossa. Olen hyväksynyt sen, että isä ei tästä sairaudesta todennäköisesti parane. Samalla en voi olla toivomatta, että vielä joku uusi hoitomuoto löytyisi.
Kaikkein tärkeintä on se, että isällä on läheisiä ympärillä, eikä hän ole yksin. Isä ei ole jäänyt sänkyyn makaamaan, vaan on sinnikkäästi pitänyt huolta terveydestään.
Toivon, että isä pystyy tekemään tavallisia arjen asioita, joista hän nauttii, kuten liikkumaan luonnossa.
Ei pidä tuntea syyllisyyttä, jos läheisen sairauteen on vaikea suhtautua. Minulle oli aluksi tärkeä etsiä tietoa eturauhassyövästä. Alussa oli vaikea puhua isän kanssa sairaudesta, sillä olin peloissani. Olen usein ajatellut, etten ole tukenut isää tarpeeksi. Isä on onneksi puhunut sairaudestaan avoimesti. En tiedä paljonko häneltä kyselisin sairaudesta, jos hän ei siitä oma-aloitteisesti kertoisi.
Olen pyrkinyt olemaan isän seurassa kuten aina ennenkin. Voimme jo keskustella syövästä kuten mistä tahansa muustakin asiasta. Parasta on, ettei sairaudesta ole vaiettu.”