Aivosyöpään sairastunut Olga Temonen: ”Minulla ei ole mitään hätää”

Kaikki alkoi viime vuoden lopulla yhdestä oireesta; Olga ei pystynyt enää kirjoittamaan. Loka-marraskuun taitteessa Olga meni lääkäriin anopin kehotteesta.

Ensin lääkärit epäilivät, että Olgalla oli aivoverenvuoto. Seuraavana päivänä vahvistui, että oireet johtuivat aivosyövästä. Olga otti tiedon vastaan yksin: ”Suhtauduin siihen jotenkin kauhean luonnollisesti. En hätkähtänyt. Aloin toimia rationaalisesti ja ilmoitin syövästä miehelleni ja sisaruksilleni. Alkoi prosessointi, että nyt mennään eteenpäin näin.”

Sädehoidolla merkittäviä tuloksia

Olgan syöpää, neljännen asteen glioomaa, esiintyy usein lapsilla ja siksi hän kutsuukin sitä lastentaudiksi. Syöpää ei voitu leikata, sillä se on niin vaikeassa paikassa. Sädehoito oli ainoa mahdollisuus.

Hoidot aloitettiin kiireellisesti, sillä Olgan kunto heikkeni koko ajan. ”Hiljenin, vähän kuin sammuin fyysisesti. Olin joka paikassa mukana, mutta aivot vähän jumissa”, Olga kuvaa.

”Kun 30 kertaa sädehoitoa oli ohi ja piti aloittaa sytostaattihoidot vuodeksi eteenpäin, söin lääkkeitä viikon ja totesin, että en suostu ottamaan niitä enempää. Voin hirveän huonosti.” Siinä vaiheessa kasvain oli jo pienentynyt hoitojen ansiosta valtavasti. Kasvain oli alussa hieman yli 5 cm kokoinen, mutta hoitojen loppuessa se oli pienentynyt noin puolen sentin kokoiseksi.

Lääkäri ymmärsi, että Olga ei halunnut jatkaa lääkehoitoa, koska ei ollut todisteita, että kyseinen sytostaatti auttaisi juuri hänen syöpäänsä. Sen sijaan Saksasta saatavista hoidoista oli hyvät suositukset juuri Olgan syövälle ja niin syntyi päätös lähteä Kölniin.

Sairauden kanssa opitaan elämään

Olgan elämässä on paljon ihmisiä, jotka rakastavat häntä. Yksi heistä on ravintoterapeuttina työskentelevä sisko Juulia, joka on valjastanut kaiken osaamisensa Olgan auttamiseksi: ”Sairaus on ollut Juulialle kova pala. Hän on todella läheinen kanssani. Hän on tehnyt tämän myös itsensä takia, että saisi pitää minut.”

Sisarusten lisäksi Olga kiittää myös perhettään: ”Minulla on ihanat lapset ja aivan ihana aviomies, josta en päästä ikinä irti. Minulla ei ole mitään hätää. Mukana on uusi sairaus, mutta mitä sitten? Sen kanssa opitaan elämään. Ajattelen eläväni vielä vuosia, enkä halua murehtia yhtään etukäteen.”

Suurin anti on järjetön rakkaus

Olga on tuntenut aviomiehensä Tuukka Temosen yli 20 vuotta, mutta vakava sairaus on paljastanut pitkäaikaisesta kumppanista uusia piirteitä. Hän on vastannut esimerkiksi Olgan perustamasta Pizzeria & Cafe Rehtorista Iitissä.

”Tuukan suurin anti on ollut silti se järjetön rakkaus, mikä hänessä on. Hän todella rakastaa minua ja asettaa minut etusijalle. Vaikka hän hoitaa kaikki työnsä, minulla on olo, että olen prinsessa, enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Rakkaus, joka hänessä on, on niin käsinkosketeltavaa”, Olga sanoo.

”Tämä sairaus on ollut Tuukalle, sisaruksilleni ja lapsilleni paljon isompi pala kuin minulle. He joutuvat katsomaan vierestä, pelkäämään sekä kantamaan huolta. Minä en kanna sitä, en tiedä miksi.”

Olga kokee olleensa aina tällainen, hän ei murehdi eikä sure. ”Minulla on ollut muutama romahdus, mutta sitten pyyhin silmät ja mietin, miten tämä järjestetään.”

Edessä perinteinen joulu perheen kanssa

Syöpäsäätiön joulukeräykselle tukensa antava Olga ajattelee, että syöpätutkimus on todella arvokasta. ”Tarvitsemme tutkimusta ja sellaisia ihmisiä, jotka omistavat elämänsä sille, että he ratkaisevat tällaisia ongelmia.”

Temoset odottavat tulevaa joulua perinteisen kaavan mukaan: ”Jouluaattoilta alkaa siitä, että menemme talliin. Otamme sitten eläimet sisälle ja ruokimme ne. Heille annetaan erityisiä herkkuja.” Sairauden jälkeen Olga näkee selkeämmin, että juuri nämä ovat niitä parhaita hetkiä.

Kaiken kokemansa jälkeen Olga kokee rauhoittuneensa työn suhteen eikä ajattele enää, että kaikki pitää tehdä itse.

”En tiedä yhtään mitä teen viiden vuoden päästä. Epäilen, että olen pizzeriassa ja toivottavasti on joskus jotain näyteltävää, mutta jos ei ole, niin sitten ei. Voin olla vaikka kotona ja tonkia kasvimaata koko loppuelämäni – olen silti onnellinen.”

Teksti: Anu Koikkalainen
Kuva: Omer Levin