Juho Juutilainen on monialayrittäjä henkeen ja vereen. Juho sairastui melanoomaan vuonna 2004. Se hoidettiin kohtuullisen kivuttomasti ja lopputarkastuksessa viiden vuoden kuluttua kaikki oli hyvin.

Uudelleen sairastuminen

Kaksi viikkoa myöhemmin käsivarren leikkaushaavan viereen ilmestyi ihon alla muljahteleva pieni pallero. Näitä syöpäkasvaimia alkoi ilmaantua ihon alle lisää, melkein kuin sieniä sateella.  Kävi ilmi, että etäpesäke löytyi maksasta. Kasvain vaikutti aggressiiviselta, joten Juho laskeskeli, että hänellä on noin puoli vuotta elinaikaa jäljellä.

Kuultuaan uutiset Juho alkoi heti suunnittelemaan omia hautajaisiaan. ”Tilaan japanilaiselta tutulta törkeän hyvät sushit ja arkkua ei jätetä auki”, Juho listaa suunnitelmiaan. Samaan aikaan hän pyöritti start up -yritystään ja pohti, että mihin asti hän voisi mennä asiakastapaamisiin kaikkine kasvoissa olevine kasvaimineen. ”Aloin tavallaan suorittamaan kuolemaa” Juho toteaa. Tarttuiko Juho käytännön asioihin kohdatakseen vai paetakseen kuoleman?

Oman kuoleman kohtaaminen

Juho on raivorehellinen ja suora, joten podissa keskustellaan myös Juhon ajatuksista oman kuoleman kohtaamisesta. Juho kertoo esimerkiksi hetkestä, kun hän tajusi elämänsä olevan todennäköisesti ohi. ”Katselin ruohoa ja tajusin, että ennen kuin tuo ruoho tuosta lakastuu, niin meikäläinen on poissa. Tuo ruohokin elää pidempään kuin minä”. Se oli kovin järkytys Juholle. Näin hauras ja ohut on ihmisen elämänlanka.

”Miten millään on väliä, jos kuolema tulee tällä tavalla?”

Vaikka Juhon puheesta huokuu positiivisuutta, on hän myös joutunut kohtamaan niitä vaikeita tunteita, joita kuoleman laakso imaistuaan tarjoaa. Onko positiivisuus väkinäistä ja jopa puolustusmekanismi? Mikä oli Juholle paras tapa kohdata tunteet? Muuttiko Juhon kokemus elämän mittasuhteita?

Lääketutkimus, joka pelasti

Juholle tapahtui kuitenkin jotain käänteentekevää: ”Lääkäri kysyi, että haluanko lähteä mukaan kliiniseen lääketutkimukseen, vaikka siinä on myös riski kuolla?”

”Tässä nyt kuollaan joka tapauksessa, joten aivan sama kuolenko muutamaa kuukautta aikaisemmin jonkin lääkkeen sivuvaikutuksesta”, Juho vastasi ja lähti täysillä mukaan.

Uuden lääkkeen vaste oli 100 prosenttia, joten se todella puri. ”Kun immunoterapia aloitettiin, kolmessa kuukaudessa suurin osa kasvaimista oli hävinnyt”, Juho kertoo.

Mieli olikin jo lähtenyt

Kriisinpaikka mielelle oli sittenkin se, että Juho jäi henkiin.  ”Mieli olikin jo lähtenyt. Tuli olo, että tavarat olivat jo ruumassa ja passenger Juutilaiselle sanottiin, että kone onkin täynnä. Puoli vuotta meni itseä kasatessa, olin aivan hukassa.” Odotettiinko Juholta kiitollisuutta ja onnellisuutta nyt kun hän olikin jäänyt henkiin? Miltä tuntuu elää aikaa ja elämää, jossa ei pitänyt olla enää mukana?